Koti-vastaanotto

ja koti-apteekki.. Kävin hakemassa repullisen roppia jotta henki kulkee, vaikka kesä tulee. Itellä on menny allergialääkkeet nyt läpi vuoden, mutta kahelle nuorimmalle astmaatikolle oli jo kova kiire hakea uudet putelit, kun syksyinen jämä pääsi loppumaan.

Taas tarttee opetella muistamaan uus tahti iltatoimissa. Ja aamutoimissa. Eli perustaa vastaanotto aamuin illoin, hengi(ty)ttää, juottaa, desinfioida, rasvata ja sitoa. Jos tämä meno jatkuu kaiketi kohta pistää.. Toiseksi vanhin oireilee niveliään, joita lääkäri on käskeny seurata :/ Iho on auki sieltä täältä, ja pahimmat paikat valuu visvaa vaikka ne puhdistaa pari kertaa vuorokaudessa jne.. Siihen tarvis sitä aurinkoa jo. Nyt kyllä nivelissä ja yläkropassa olleet iho-ongelmat ovat alkaneet levitä jalkoihin joka puolelle, ja aamulla huomattiin jopa kyynärpään olevan rikki..-Kuopuksella sokerit heijailee, nukahtelee, pissiipissiijapissii, ja saa raiveleita hetken päästä ruokailusta, tai ennen ruokailua. Vanhin on taas kovilla, kun huolehtii liikaa äitistä, ja pelkää pökertyvää mamsellia. Ja äitin kuolemaa. Pääsi jopa huimat kolme kertaa juttelemaan psykologin kanssa. Ja sitte ne kuuluisat resurssit tuli vastaan. Voi xxxx xxxx !! Miten lapsen henkinen ja psyykkinen vointi korjaantuu kolmella tapaamisella, jos aikuinen saattaa tarvita vaikka kolme vuotta?? Kun pikku-ihmisen kanssa juttelin asiasta, vois mennä kuulemma heti tänään sinne juttelu-ajalle, jos pääsis! :(

Mulla meni muutama viikko oikeen hienosti, ja nukuin todella hyvin yöt. Nyt on alkanu mennä taas päin prinkkalaa, ja sunnuntain jälkeen ei ole juurikaan unta kertynyt. Pikkusen laitto koville olla keskenää poikasten kans, kun hoitajakin oli saikulla. Nyt kun vein lapset sijaishoitoon päiväkotiin täksi päiväksi, että voin hoitaa asioita. Ja jäi tällainen pikkunen huokasu-hetki. En taida pestä nyt talvihaalareita. Vaan lössähtää alas, ja kuunnella vaikka musiikkia.

Eiköhän tämä rumba ja ralli suju, kun byrokratia vielä pyörähtelis.

Yks normi-arki, kiiiitoooos!

Nii´in. Kun mullei oo enää enää rahkeita olla terapeutti. En jaksa enää nähdä, enkä kuulla kaikkea sitä saastaa, mitä jälkikasvu on kohdannut. -Sydän on hajonnut jo niin palasiksi. En mitenkään enää osaa hillitä raivoa kun lapsi oman ikätasonsa tapaan, mutta itsensäpaljastelijan vaikutteilla esittelee kalustoaan. Viimeksi mainitusta johtuen se on niin likaista, etten voi olla enää hillitty viilipytty, ja terapeutin koti-ohjeita noudattaen tehdä kaikki "oikein"....  Graaaaaaaaaaaaaaa!

Voi Viha!! Raivo!! -Mieluummin sitä märehtis vaikka jotain uuden uutukaista värjääntynyttä rättiä?, tai mikä nyt ihmistä vois kakruin kanssa harmittaa. Mutta ei. -Kaiken pitää olla ihan sellaista meille sopivaa kaliiberia. Eli Saastaa, Saastaa ja Saastaa-

Ja jotta elämästä ei selviäis hengissä, on pedattu mätänevä kämppä alle. Ei tässä uskalla unelmoidakkaa että jokukaa osanen menisi niinkuin haaveilee. Parempi varautua pahimpaa. Pessimisti ei pety. Jos odottaa miinusta, ja saa nollan, se on voitto!

Ei kertakaikkiaan enää voi olla todellista tämä kaikki. Ei tämä kliseisesti äkkiä ohi liukuva pikkulapsi-aika ollutkaa iltalauluja, satuja, ja opettavaisia tarinoita ihmisistä jotka on tosi tosi sairaita, ja voi tehdä todella pahaa. Herttasia leikkihetkiä, sisarusten leikkirauhan rikkova riidanrähinä omistusoikeuksista johonkin tavaraan. Välillä sitäki. Mutta useammin jaloissa roikkuvia itkeviä, rääkyviä, raivoavia apinoita. -Joita rakastaa kyllä. Mutta se pikku-apinoiden paha olo on niin voimakasta, niin saastaista. Itseään halventavaa, pilkkaavaa. Ei haittaa, ei haittaa vaikken saakaan viikkorahaa kun olin tottelematon (nielee itkuaan). Kuka opetti lapsen tappamaan tunteet???? :O :O

En kestä tätä raivoa, voisin huutaa ääneen! -Onneksi tasauspuhelu helpotti. Nyt Mukelo kainaloon, ja nukkumaan. Lapsi kun ei voi nukkua omassa sängysä, siellä ku tulee kaikki pahat asiat mieleen.

Tällaisestako haaveilin, tätäkö toivoin, ja tilasin?

-Raivotautinen Ämmä

Kipua ja menneitä vuosia

Viikko on menny lääkärissä, lääkärissä, 2x labrassa, kerhoilemassa, lapset on päässeet junioria lukuunottamatta juttelu-ajoilleen.

Koko ajan on ollut vaikeaa nukkua, väsymys päivälläki päällä pienenki puuhastelun jälkeen. Ehkä ne on jälkimaininkeja viimeviikonlopun keimeistä, jolloin kaikki meni hyvin ja hienosti. Oli tosi mukavaa, ja ihana nähä teitä kaikkia. Ja minä jaksoin valvoa yöhön asti. Ilman että olo on töttöröö! Jea.

Täällä minä mokoma kallista uni-aikaa kulutan, mulla on koko illan soinu päässä.. Myrskyn jälkeen, on poutasää... Pitihä se mennä tarkistaa mite ne sanat nyt oikee meni. Kari Tapion; Myrskyn jälkeen...

Aika hyvin soppii koko biisi, vaikka munsta tuntuu että tässä ollaan vasta oottamassa ymmärtämistä, miksi kaikki kulkee niin kivisten ja hankalien reittien kautta, ja tuleeko se poutasää vielä joskus :´(

Meni sitte ihan vanhojen muisteluksi.. Löytyi iki-ihana Nocturne, joka liittyy taas ihan muualle, kohta kymmenen vuojen taakse.. Vesa-Matti Loiri; Nocturne Oikee kunno haikulailu, mahtava akkalauma, majailtii keltasessa rintamamiestalossa.. Oi aikoja. Ja sen kesän vietin puoliksi sairaalassa. Kävin kuoleman porteilla :/ Ja sain puhuttelun etten ollut hakeutunut aiemmin hoitoon.. Eihän täsä ole kuin muuan vuosi yritetty. Ja kyseisellä reissullaki minut olis palautettu kotiin, ellen olis kipannut tainnoksiin ennen kotiutusta. Väärinkäyttäjänä sillonki pidettii, ja muistan ku kävin välillä tajuissani kun paareja roudattii kilometrikaupalla, ovia ja ovia ja ovia. Ja vartija juoksi vieressä.. Olin varmaan mahottoman vaarallinen otus, hui...

Vesa-Matti Loiri; Lapin Kesä Just tämä :´(  Muistellen Sua, liian aikasin lähtenyt Ystäväni... Tämän jätit mulle muistoksi vanhalla kasetilla. Jota kuunneltiin kun ajeltiin pitkin korpia ja mettäteitä. Tekkee aivan kipeää muistella jotain niin elävästi.. Biisi soi taustalla. -Vaan niinhän mie oon aina sanonu, että tulta päin. Tuskaa kohti, vain läpikäyneenä voi kestää ikävän, joka ei häviä.

Tämä taas on ollut niiden aikojen voimabiisi, kun oon elelly yksin. Vuokses kyyneleet ei ole haikua niinkään laulun rakkauden perään, vaan jälkeenpäin olen parhaiten ymmärtänyt miksi tämä on kolahtanut niin kovaa. Kun on totisen yksin, ja puuttuu ihmiset jotka tavallisesti on tärkeimmät ja rakkaimmat maailmassa.  "Täällä Pohjan tähden alla, hiipii sieluun asti halla, ja tunteet tappamalla, rikki repii sydämen."  "Minä tulen, minä lähden" .. Ajoin monesti yksin merenrantaan, katsoin mustan meren riehuntaa ja kuuntelin tätä

 Täällä Pohjan tähden alla...

Kello on liian paljon, mutta tuskaa on myös liian paljon. Oikeassa kädessä "leimahtelee" voimakas kipu, tietyissä liikkeissä. Toisinaan sei kestä antaa olla rannetuen paikoillaan. Ja yöksi pitäis saada juuri tiettyyn asentoon, että sitä sietäis. Niveltulehus oirehtii alaselän tuskina, ja liikkeiden kankeutena, ihmeen kovaa selkä säteilee jalkoihin. Laastari on nyt reidessä, sivussa. Kun terve iho alkaa kohta loppua. Ei kai se sieltä nasvakerroksen alta imeydy niinku lihaksen päältä. Nyt kuuden viikon ajalta kaikki laastarin paikat näkyy selvästi, iho on rikki ja karheaa kuin hiekkapaperi.

Olin illan taas jotenki niin väsymyksestä tötterössä etten jaksanu sitte tehä sitä vähäsintäkää mitä olin aikonu. Enpähä kippeytä itteäni:/ Mutta kai tässä on viisainta mennä kylelleen, ja koettaa ummista silmät pahalta maailmalta. Tuntu niin hirveältä kun tultiin terapiasta, Lapsi kysyy: -Äiti, miksi näin pahoja asioita pitää tapahtua? -Voi Rakas, en ymmärrä.

-Mörrimöykky

Suit sait silmät auki läpi yön...

Vaan pysyyköhän tuo suuvärkki auki, kun menin antamaan loisteliaan lupauksen satumaratonista ;D & :´-(

Olin siis kipeä, ahh niin yllättävää. Vaikka eilen koetin parhaani mukaan laiskistella. Keskipäivällä käytiin ylläripyllärivierailulla Ystävämme uudessa kodissa. -Kiitos kovasti, aika vilahti vikkelään. Kotiin valmiille ruoalle. Sitten oli tulossa vieraita, annoin Typsykälle ohjaimet leipasta pari imelää, muuten mentiin valmis-eväillä.

Ei siis mitään muuta tavallisesta poikkeavaa, ellei lasketa sitä että koko päivä meni hereillä ja rauhallisessa liikkeessä... Ilman lepoa. Tavallisestihan, jos vaikka käyn jossain, "simahdan" aikalailla takuuvarmasti hetimmiten kun pääsen kotiin. Tai lähellekkään sohvaa :D

Lauantai aamuhan meni ihan pöperöksi, kun menin ottamaan sen mömmerön yöllä myöhään :( -Mulla ei ole mitää käsitystä aamusta. Ja kun viimein heräsin, tokenin, pääsin ylös ipanoiden herättelemänä ja luulin kellon olevan aamukymmenen. Se olikin melkein neljä iltapäivällä. -Ihan kamala!

Äkkiä rutiinit pyörimään, ruokaa lämpenemään. Ja sitten, tälle tapaukselle iski valtaisa energianpuuska, ja hommasin ihan vaikka mitä, ja yhtä ja toista. Ja nukuin seuraavanki yön umpi-unessa? -On tämä kummallista.

Mistä apua :´(

Taas mennään samoilla silmillä, muistaakseni kolmatta vuorokautta. Edellisenä yönä kävin aamusta horteessa. Sitä edellistä en muista. Ja nyt on menty silmät selällään tänne asti. Voi tuskan määrä.

Taaskaan en jaksanu ajatella huomista päivää, vaan otin tuön unettavan mömmön. Joka valitettavasti aiheuttaa hypotensiota, puheen sammaltamista ja muuta ihanaa vielä huomennaki :´( -Ja vanhimmainen niin kovasti pelkää minun tilaa, eikä verenpaineita romautteleva äiti, joka sössöttää kieli solmussa takuulla lisää lapsen luottamusta. Täytyy aamulla heti kysellä apujoukkoja, että lapsiraukoilla olisi turvallinen olo.

Lämmin kiitos Rakas Ystävämme, joka niin pyyteettömästi oot tehny näitä "lauantai-vuoroja" <3 -Jolloin ei ole palkallista avustajaa/hoitajaa saatavilla. Apu on ollut mielettömän suuri. Ennen kaikkea lapsia ajatellen.

Nyt murhetta aiheuttaa semmonen huoli että kroppa on alkanu reagoimaan lääkelaastariin todella rajusti. Optimisti koetti ensin ajatella että jos se oli vaan tämä kuukauden paketti, jolloin oireet pahenivat niin, että ensimmäinen selkään laitettu laastari piti irrottaa kesken kaiken. Iho "kiehui" ja poltteli laastarin alla, kun irrotin ja laitoin uuden reiteen, alta löytyi punainen, turvonnut, paikoin verillä ja suurilla vesikellukoilla oleva iho-alue. Kaikki ihoalueet joilla viimeisen neljän viikon aikana on ollut laastareita, ovat edelleen kutiavia, käsivarsi näyttää kuin atopia olisi villiintynyt :((( -Laitoin neljännenkin reiteen, koska siellä on ehkä paksuinta ihoa. Vaikka polte ja kutina on koko ajan kova.

Sairaalassa kuuntelin vastaavia kokemuksia kauhuissani, ja helpottuneena huokaisin kun ite olin silloin sietänyt laastaria hyvin jo pitkään. Mutta nyt, ilman lääkemuutoksia tms. heittäyty elämä hankalaksi tälläkin saralla. Etsin netistä tietoa muista depot -laastareista, joiden vaikuttava aine on joku opioidi, mutta löytämäni esimerkki ei kyllä ollut mikään riemuvoitto. Monet sairaudet näytti pois sulkevan koko vaihtoehdon. Tiistaina on aika lääkäriin. -Näin myöhään! -En oikein jaksanut myöntää todeksi että voi vastustaa tällä tavalla, ja toivoin tämän olevan ohi menevä ongelma.

Kun tuo ks. laastari aloitettiin, tuntui konkreettisesti siltä että sai uuden elämän. Loppui se veitsenterällä keikkuminen kestääkö kroppa valvomista, ja tuskan määrää. Ei tarvittu enää sairaalareissuja tajuttomana "narkkarina" :´( -Muuta vaihtoehtoahan ei ole, kuin aineitten vetäminen huvikseen, kun ihminen on kipushokissa. Ja aineita reilusti liian vähän oikeasti.

Ymmärrän toisaalta väärinkäyttö -epäilyt. Mutta en siedä sitä käytöstä erikoislääkäreiltä, korkeasti koulutetuilta ihmisiltä, joilta puuttuu sydämen sivistys. Alentuneessa tajunnantilassa läheiset ympärillä koetin puhua. Vaikkei siitä nyt selvää saanutkaan. Ja neurologi katsoo, ja sanoo nauraen : -Mitä lie muija vetäny!? Kun tämä olis ainoa kerta, mutta ei. Vaikkei minulla ole minkäänlaista väärinkäyttötaustaa, aina on lähdetty pilkallisesti siitä, mitä on tullu vedettyä "huvin vuoksi" kurkusta alas :´( -Tuolla nimenomaisella kerralla, tuntien ja tuntien odottamisen, ja 31 puhtaan verikokeen jälkeen sain tarvitsemani kivun hoidon. Tullessani tajuihin, lääkäri tuli "ystävällisenä" tarkistamaan tilannetta. Sanoin hänelle, -Ymmärrätkö kuin pahalle tuntui, kun naureskellen arvioitte mm. neurologin ja muiden lääkärien kanssa mitä moskaa olen vetänyt naamariin. Se oli pilkkaa, ja teillä oli käytössänne apu, niin halutessanne. -Ei tullut anteeksipyyntöä, meinasi karata sängyn alle :( -Onnea vaan valitsemallaan tiellä.

Voi Hyvä Isä, ku en pistäisi napin nappia, piikkia, laastaria, en mitään. Jos ei olis pakko. Minä en voi valita otanko lääkkeitä vai en.
Ihmettelen monesti miten erilainen voi olla näkemys ja kokemus kivusta, kun jotkut itseään kipupotilaaksi kutsuvat kertovat keskustelupalstoilla ottavansa lääkkeitä viimeisenä vaihtoehtona? Siis valitsevat käyttävätkö lääkkeitä vai ei. -Kysyin kerran perusteita lääkkeistä kieltäytymiselle, jos niistä saisi tarvitsemaansa apua ja parempaa elämänlaatua? Nimenomaisista miedoista, ei koukuttavista lääkkeistä oli toki kokemusta, mutta aidosti halusin tietää näkökulmaa asiaan. Sain ehkä pari asiallista vastausta. Muissa minut luokiteltiin terveeksi kun edes kysyn moista :D -Arvelin siinä kohtaa, että taidamme painia niin eri sarjassa ettei sieltä sitä kehuttua vertaistukea minulle löydy.-Kyseiset henkilöt toki valittivat tuskiaan monisanaisesti, ja toivoivat tukea ja tsemppia kestämiseen, siksi ihmetytti tuo kieltäytyminen lääkkeistä, jotka voisivat vähentää kipua, ja helpottaa kyseisia ongelmia.

Mutta koen että asia on kuitenkin niin, että joku tuollaisen kirjoituksen takana voi kokea elämänsä monin verroin vaikeampana, kuin vaikka mínä omani. Ei henkilökohtaisia kokemuksia voi verrata. Sama asia on toiselle kerrostaloa suurempi murhe, jollekkin olankohautus. Eletään ja annetaan elää. Ja välillä ihmetellään :D -Ja minä väistelen keskustelupalstoja :DD

Kaunista ja rumaa

Olipa mukava ilta :) -On se hyvä että me mökittyneet ihmiset saadaan välillä toisista mökittyneistä seuraa, voi kuin on kiva olla yhessä. -Kiitos kaikille, jotka olette poikenneet arkea piristämässä.

Pinna meinaa olla lopussa. Talo vaatii niin valtavaa remonttia. Minäki olen alkanu sitä tuhertaa yhestä nurkasta, maalaamalla ja kittaamalla. Hiomalla ja maalaamalla jne. Mutta hitaasti ja hitaasti :(

Ostin ilta-sanomat, ja kaiketi siinä mainostettiin kodin kuvalehteä, jossa oli kipu-ihmisen elämänkerta. Mielenkiinnolla kipasin ostamaan lehen. Ja itketti. -Menetin työn ja avioliiton. tms. Ensimmäisen olen menettänyt, mutta toivottavasti jälkimmäinen pysyy, niin kauan kuin on luvattu.

Helppo ihminen et tällainen rääpäle ole. Tälläkin viikolla useimmat illat olen maannut täysin poikki, jossain tajunnan himmenemisen rajamailla takkahuoneessa. Ja kuunnellut muiden elämää. Ei tunnu hyvältä olla pois pelistä, mutta ei jaksa muutakaan. Moni ois pötkiny pakoon jo aikaa sitten. Vielä kaiken tämän muun, eletyn elämän kuorman. Nyt tapahtuneiden raskaiden asioiden myötä.

Sitä vaan oon ihmetelly, MIHIN ihmistä valmistellaan näin perusteellisella alaspainamisella. Helposti vois menettää koko minuuden. Kumpikin lakata jaksamasta. Mutta ei kun tulta päin kun sen aika on. Välillä tuska, sekä henkinen että fyysinen vaan riipii kovin matalaksi. Miksi pitää tapahtua jotain näin pahaa?

Pikku-piipero nukahti, isompi odottaa unikaveriksi. Minä menen. Ehkä saamme henkevät keskustelut aikaan.

Yö- eikä päiväkirja

-Jotenki kummasti käy aina niin, että ajaudun purkamaan turhautumistani aina öiseen aikaan. Toiset vetelee sikeitä, ja itellä ei ole toivoakaan. Näköjään.

Oon nyt ottanut niitä vanhoja, nykyisee lääkityksee sopivia lääkkeitä, että saisin nukkua. -Ne onneksi on yhteisvaikutuksessa muiden kanssa tarpeeksi topakkaa tavaraa. Alkaa nettisurffailut keinua silmien eessä, ja uni tulee! -Jee. Mutta, ihan vaan pikku mutta. Seuraava päivä menee ihan kohmelossa. Verepaineet heijaa. Hypotensio käy ongelmaksi, en uskalla ajaa autolla, tai lähteä ylipäänsä mihinkään. Kun olo on niin huono.

Yöllä ei tahdo jaksaa ajatella kuinka huono olo on huomenna. Vaikka kuinka velvollisuudet kutsuisi seuraavana aamuna. Ihan sama, kunhan nyt helpottaa :( -Niin käy ehkä tänäkin yönnä. Jos ja kun tämä vaan jatkuu. Oikea puoli kropasta on hermokivuista ihan tulessa. Käsi on edelleen pahin. Nyt ei edes voi syyttää juuri sen kummempia asioita kuin leivän voitelua, ruokailua, pukemista, kasvojen rasvaamista. Ja lasten atooppikko-ihojen läträämistä. Huh mikä näky talvella.
Noilla tekemisillä valvon repivän tuskan kanssa yöni, ja kun lääkäri selventää kelalle hoitotukea varten ks. asiaa päivittäisestä avuntarpeesta. -Saan minimihoitotuen, vedoten viikottaiseen avuntarpeeseen. -Ehkä mun ei tarvi syödä kuin viikoittain :/ -Hehheh.

Öiöi..

Saa kirjotella, vastata, höpötellä, kertoa omista ideoista joista on hyötynyt. Ei nämä ole "tsempatkaa mua kun menee niiiiiiiiiiiiiiin huonosti" :D kirjoituksia. Vaikka "Terve, kävin täällä." on mukava.

Painajaisia josta ei ehkä herää kokonaan

..Ääh. Surkean huonot nukkumis-yritykset ovat aiheuttaneet oikosulun, yhteydessä univalikkoon. Siellä on ollut peräjälkeen poskettoman surkeita painajaisia tarjolla. Jotenkin kummasti useimmat ovat sivunneet asunto-esittelyä, asumista, "kotia"=taloa.. jne.

Esimerkin kertoakseni, kävimme katsomassa mm. upealla paikalla olevaa merenrantahuvilaa, joka oli päältä mitä upeimmassa kuosissa. Sisällä totuus valkeni, joka paikasta tunki vihreää levää, lemua, yhhhhhh. Ja esittelijät olivat kerta kerralta vielä utopistisempia.. Tämäkin esitteli yläkerran näköalatasannetta, ja vaihteli itselleen housuvaippoja tuon tuostaki!

Kaikki arjen ainekset on sekoittuneet somaksi sopaksi yöaikaan. Kun kivut tuntuvat tappavilta, syvästä unesta on jo aikaa. Eikä mikään tunnu tuovan helpotusta.

On ehkä jäänyt selostamatta, että edellisiin univalikoimiin  lienee osasyyllinen vesivahinko. Ennestään kosteusvaurioiseen talonröttelöön iski sitten semmonenkin. Ja vakuutusyhtiössä on varmaa hanskat jo desinfioitu tämän asian suhteen :´( -Valituksen jälkeistä päätöstä odotellaan. Siellä kun vedottiin edellisen omistajan tekemän vääränlaisen viemärin tuuletusputken aiheuttaneen vahingon, vaikka se oli oikeasti putkitukos. Joskus tuntuu että niin kilahtaa, niin mahdottoman lujasti.

Mutta sitte ku vie lapset taas terapiaan, ja kuuntelee niitä asioita, tuntuu ihan samalle, olkoot vaikka koko riivattu mörskä täynnä vettä.

Lapset ovat olleet todella levottomia terapian alettua. Hyviä neuvoja saatiin kotiin, mutta silti on vaikea välillä sietää omaa pahaa oloa siitä, kuin pahalta lapsista tuntuu. Tyttöstä keinuttelin sylissä tuossa iltasella jälleen kerran, kun alkoi leikkia vauvaa. Hällä vaivaa jatkuvasti migreeni, ja kysyin sitten yhtenä päivänä, kun hän taas pyysi lääkettä, että oletko sinä ajatellut niin kovasti, että on pää kipeä?

-Olen minä niitä pahoja asioita ajatellut. Niistä tulee aina pää kipeäksi. Raukka pieni.

Ihmettelen miten näin rankkojen asioiden käsittelyyn varataan ajat kolmen viikon välein. -Heti alussa korostettiin kovasti resurssipulaa, ja kuinka terapia on lyhytaikaista. Kun kävin lastenpsykan tutkimukset kuulemassa, tuntui ettei mitenkään riitä lyhyt jakso. Vaan on todellakin pitkä työsarka edessä.

Ainoa positiivinen asia jota em. paikassa kuulin, oli että todistajan asemaan joutuva lapsi, on noin kolme vuotta ikäistään kehittyneempi kielellisesti ja sosiaalisesti. Eikä keksi vastauksia ellei tiedä, toisin sanoen tulokset tukevat hänen olevan riittävän kypsä todistamaan.

Sellaisia huolia.

En jaksa enää valvoa. Tulin penkomaan lääkkeitä. Niitä kun on kertynyt. En mitenkään sekaisin mitä tahansa, vaan katsomaan löytyykö yhtä tiettyä kauan sitte käytössä ollutta lääkettä, jonka tiedän sopivan yhteen nykyisen setin kanssa. Toivottavasti nukun edes hetken, unia näkemättä.

Lääkkeissä tuli sellainen pelottavan iso ongelma eteen, ettei selän iho kestänyt enää kipulaastaria. Vaan kiehui ja poltteli. Siirsin laastarin reiteen, ja alta löytyi punoittavaa turvonnutta ihoa, osittain auki, paikoin vesikellukoille puhjenneena :/

-Nyt tahtoo unta! Parempaa huomista..